Kesällä 2024 osallistuin Nordic Geographers Meeting -konferenssiin Kööpenhaminassa. Konferenssiviikon aloitti keynote-puhuja, pitkäaikainen Kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) jäsen, joka esitteli tuoreimpia tutkimustuloksia ilmastonmuutoksesta. Luento oli tyrmäävä: graafi graafin perään vahvisti, miten vakava tilanteemme on ja millainen tulevaisuus meitä odottaa, jos mikään ei muutu. Koin voimakkaita tunteita: surua, ahdistusta, jopa kauhua. Katselin ympärilleni, mutta muiden kasvoilta ei näkynyt mitään. Keskittyneitä, neutraaleja ilmeitä, kuin tunteet olisi suljettu pois.
Kävellessämme lounaalle luennon jälkeen kysyin viereiseltä tutkijalta, miltä hänestä oli tuntunut luennon aikana ja kerroin rehellisesti, että minua itkettää. Tutkija totesi, ettei tunteita voi sotkea työhön – silloinhan emme saisi mitään aikaiseksi. Olin eri mieltä: juuri yhteys tunteisiimme on mielestäni yksi tekijä, joka mahdollistaa systeemisen muutoksen, jota tämänhetkinen ympäristökriisi edellyttää. Olisimmeko koskaan päätyneetkään tähän tilanteeseen, jos emme tunnetasolla olisi erkaannuttaneet itseämme lajina muusta luonnosta?
Tieteilijä ei tunteile?
Tutkimusyhteisössä vallitsee edelleen kulttuuri, jossa faktat esitetään tunteettomasti ja niihin reagoiminen neutraalisti on normi. Tunteet nähdään irrallisina tiedosta, vaikka ne todellisuudessa vaikuttavat siihen, miten tietoa otetaan vastaan ja mitä sillä tehdään. Kun tutkijat joutuvat kohtaamaan ilmastokriisin kylmiltään, mahdollisesti ilman keinoja tai sosiaalista lupaa käsitellä tunteitaan, on riskinä työuupumus, lamaantuminen ja jopa etäytyminen tutkimusaiheesta.
Miten tilanne voisi olla toisin? Kuvitellaan, että keynote-luennon jälkeen olisi ollut mahdollisuus osallistua vaikkapa ympäristötunteita käsittelevään työpajaan. Paikka, jossa osallistujat voisivat jakaa kokemuksiaan, saada vertaistukea ja uusia näkökulmia siihen, miten tunteet voivat olla voimavara eivät vain este. Tällaiset tilat voisivat tarjota transformatiivisia ja keventäviä kokemuksia, jotka lisäävät resilienssiä ja pitkäjänteistä sitoutumista työhön.
Ilmastonmuutoksen kohtaaminen edellyttää tunteiden tunnistamista, niiden työstämistä ja muuntamista toiminnaksi. Ilman tunnetta ei ole myöskään motivaatiota toimia.
Tunne voimavarana, ei esteenä
Tunne ry:n ja vastaavien toimijoiden tehtävä on juuri tämä: tarjota työkaluja tunteiden käsittelyyn, ja niiden muuntamiseen toiminnaksi. Erityisesti tutkijat, jotka työskentelevät läheisesti ilmastoon ja ympäristöön liittyvien teemojen äärellä, hyötyisivät mielestäni vastapainosta neutraaliuden ja tunteettomuuden vaateelle.
Ilmastonmuutoksen kaltaisen globaalin kriisin ratkaisut vaativat kokonaisen ihmisen osallistumista – ei vain rationaalista mieltä, vaan myös tunteiden peliin laittamista. Kun tunteita ei tukahduteta, vaan ne kohdataan, syntyy aitoja mahdollisuuksia muutokseen. Myös me tutkijat olemme kokonaisia ihmisiä – ja juuri kokonaisina meillä on mielestäni suurin potentiaali vaikuttaa maailmaan.
Joha Järekari, väitöskirjatutkija Turun yliopisto
työskentelee Maj ja Tor Nesslingin Säätiön apurahalla